JUHA RYYNÄNEN

I am a fourth generation artist. I started drawing jewelry in 2005. The pictures were sketches without knowing how to make them. I studied to be a jewelry designer in 2008–2010. That’s when I learned about jewelry making, its meaning, usability, durability, etc. and that jewelry can also be an investment and a treasure that lasts for hundreds of years if it is well taken care of. Only then did I realize that I have been involved in the design and manufacture of small objects since I was a child. Because I was interested in fly tying and river fly fishing already in elementary school. and when I was younger in my parents’ pottery workshop. Anyone can design a piece of jewelry and have it made for themselves or a loved one. The meanings and value of jewelry are created by things other than the material and price. Emotions, memories, the appearance of the jewelry, usability, durability, etc. Jewelry ideas often come from nature, experiences, stories and imagination. Of course, also about influences and how the jewelry fits someone’s character and general appearance, as well as the clothing they wear. On this page I present jewelry designs and products that I draw on paper when I was young. The texts on the jewelry are from diaries. I have drawn them into a digital representation. Some jewelry designs are based on a female model from the website or a female model created by artificial intelligence, or a design I drew. My daughter has often served as an inspiration for women´s jewelry designs.

Jewelry design presentation images 2026.

Juha Ryynänen (Designer, MA)

e-mail: juharyy@outlook.com

We protect human life, but remember to protect yourself as well.
Cherish nature too, the one that sustains you.
When you are well, your goodness radiates around you.
We are here only for a moment —
while nature remains, as it has for thousands of years.
The younger ones will remain as well,
so why not leave them a life
that is easier to walk than the one you had.

105 H/37 Haupitsi, silver 925.

Teräksestä tahto
Ei tämä synny tuulesta,
ei lainasta, ei lupauksesta.
Tämä on valettu käsistä,
jotka oppivat pärjäämään yksin.
Kun maa on kylmä ja aika kova,
tahto ei taivu eikä murru.
Hiljainen voima seisoo paikallaan,
katse eteen – ei taakse.
Voitto ei ole melua eikä loistoa,
se on päätös pysyä pystyssä.
Se on askel eteenpäin
silloinkin, kun tie katoaa lumeen.
Isänmaa ei ole sana kivessä,
vaan teko hetkessä,
jossa periksiantamattomuus
on kauneinta mitä ihminen voi kantaa.

Hän syntyi taivaaseen katsomaan tähtiä,
ei kahleita varten, ei aitoja vasten.
Nuori sielu, siivet avoinna,
liiteli korkealla kuin kotka,
kauas nähden –
mutta ei aina sydämeen.
Vapaus oli hänelle hengitys,
tuuli sulkien alla,
hiljainen tieto siitä
ettei koskaan omista mitään,
eikä siksi pelkää menettää.
Hän uskoi sanoihin,
jotka kuulostivat ystävyydeltä,
katseisiin, joissa lupaus
oli valoa ilman varjoa.
Liian kiltti maailmaan,
joka oppi käyttämään lempeyttä aseena.
Hän antoi pois sen,
mikä oli rakennettu toivosta,
myös vihamiehilleen,
vaikka maa otti vastaan,
vaikka kädet jäivät tyhjiksi,
taivas ei koskaan hylännyt häntä.
Hän eli vapaana loppuun asti,
ja siellä, missä tarinat päättyvät,
hän nousee yhä –
korkeammalle kuin ne,
jotka jäivät maahan laskemaan voittoaan.

Olisimmepa tavanneet nuorempina,
ehkä aika olisi kuunnellut meitä lempeämmin.
Ehkä sydämemme olisivat ehtineet puhua
ennen kuin hiljaisuus hiipi luoksemme.
Mutta ystävyys säilyy—
pieni liekki, joka ylittää etäisyyden,
muistuttaen meitä siitä, että vaikka elämä kulkee eteenpäin,
yhteys voi kestää,
ja lopulta jotain kaunista jää aina jäljelle.

Sinun vapautesi:

Ajattelu ei synny pakottamalla,
eikä valmiissa riveissä.
Ajattelusi kasvaa luonnostaan,
siellä missä kysymys saa olla keskeneräinen
ja myös tärkeät tunteet saavat tilan.
Muoto vaihtuu, suunta elää,
ja mieli kulkee useampaa polkua
kuin yksikään nimilappu sallii.
Yhteisöt rakentuvat rajoista,
mutta koko elämä ei välttämättä noudata niitä.
Ajattelu virtaa, muuntuu,
ja löytää aina uuden uoman.
Luonto ei vaadi selityksiä.
Vaan tunnistaa osansa —
siitähän ihminen on aikoinaan tehty:
vedestä, maasta ja valosta, luonnosta.
Siksi huolenpito ei ole lupaus
vaan jatkumo.
Kun annetaan tilaa ajatella vapaasti,
luonto kantaa — kuten aina on ollut.

And Then When the Tears Run Dry
And then when the tears run dry,
when the tears run dry,
you will know it yourself.
You have walked a long road,
and your road will never end.
It bends toward the horizon,
fades into the mist,
and once again —
you begin everything anew.
Then you understand:
you are always working for yourself.
Without pay,
without thanks,
but never in vain.
And again you start from the beginning,
heavy and brave
at the same time.
My love,
what would I wish for you?
That you would grow stronger
through the seasons of your own life,
and that you would learn patience
within yourself —
that quiet strength
that does not break in storms.
That is what I wish for you.
My love,
you are always dear.

Aika kulki ohitsemme, hiljaa kuin varjo puiden lomassa, kuin joki, joka ei koskaan pysähdy vaikka sen rannalla lapsi odottaisi. Silloin kun minusta ei tullut mitään, niin kuin maailma mittaa ja muistakaan ei tullut mitään, minussa kasvoi hiljaa kiitollisuus — kuten sammal kiven pinnassa, huomaamatta, mutta ehdottomasti. Sinä kasvatit minut kärsivälliseksi, kuten kukkiva paju tuulen rannalla: taipumaan, odottamaan, elämään kevättä ennen kuin lehdet edes syntyvät. Huutosi opetti minut rakastamaan hiljaisuutta, sellaista hiljaisuutta, joka ei ole tyhjää vaan täynnä hengitystä, tuulen kuljettamia muistoja ja ajatuksia, joita ei voi rikkoa. Humalasi opetti minut olemaan läsnä, näkemään maailman hauraana ja hetken pyhänä. Tiukat aikataulusi opettivat minua elämään ilman sekunteja, jokaisen hetken omana ikuisuutenaan. Ja haukkumisesi — se opetti rakastamaan myös itseäni, epätäydellisenä, keskeneräisenä ja rakastamaan lastani sellaisena kuin hän on: täydellisen ainutkertaisena, ensimmäisenä tähtenä illan sinisessä taivaassa. Odotin pitkään. Odotin, että pääset rauhaan, omaasi onneen, sinne mistä joskus tulit. Ja vasta silloin minä puhkesin kukkaan. Hiljaa, väistämättä, kuin kevät lumen alta, avauduin kuin kirja, jota ei oltu vielä luettu, sivu sivulta, tarina, joka oli odottanut aikaa ja rohkeutta. Avauduin elämälle, maailmalle, jota en vielä tuntenut, täynnä ihmeitä ja näkemättömiä polkuja. Kiitos siitä että annoitte minulle elämän, kiitos kärsivällisyydestä, hiljaisuudesta huudon jälkeen ja siitä että opetit minut rakastamaan juuri teidän jäljiltänne. Kiitos elämän ilosta — pienestä, kirkkaasta liekistä, joka ei sammu, vaikka vuodet kulkevat ohitse. Sillä lopulta, kaiken keskellä, me elimme kunnes aika kulki ohitsemme.